Mielenterveyspalvelut ovat hälyttävän huonossa tilassa

Olen kuullut lukemattomia kertoja pettyneiden ihmisten kertovan siitä, kuinka he eivät ole saaneet apua tai tukea, kun he ovat viimein keränneet rohkeutensa ja voimansa sitä pyytääkseen. Useimmat kuulemistani tarinoista liittyvät mielenterveydellisiin ongelmiin. Yleensä näitä tarinoita yhdistää kokemus siitä, että asiakkaan tilaa ei ole otettu vakavasti. Mielestäni sosiaali- ja terveydenhuollossa akuutin avun saamiseksi pitää riittää se, kun asiakas kertoo, ettei enää jaksa. Silloin täytyy jo toimia.

Mielenterveyspalveluiden tilanne on vakava, eikä vähiten siksi, että mielenterveyden ongelmien takia hoitoon hakeutumista on edeltänyt korkean kynnyksen ylittäminen. Kun ihminen on kerran kovalla työllä ylittänyt sen kynnyksen, hänen on saatava apua. Sitä kynnystä ei ylitetä välttämättä enää uudestaan. Silloin seuraukset voivat olla hyvin dramaattiset sairastuneelle itselleen, ja joskus myös muillekin ihmisille. Näistä muihin kohdistuneista seurauksista olemme saaneet kuulla varsinkin viime vuosina paljon mediassa.

Useita mielenterveyden ongelmia varjostaa häpeä ja leimautumisen pelko. Omasta olotilasta ei uskalleta puhua, sillä muiden ihmisten suhtautuminen sairauteen pelottaa. Sairastunut saattaa myös pelätä olevansa rasite, mikäli hän puhuu ongelmistaan edes läheisilleen. Näiden lisäksi moneen mielenterveyden ongelmaan liittyy riittämättömyyden tunne ja kokemus siitä, että sairastunut itse olisi jollain tavalla heikompi ja huonompi ihminen kuin muut – mikä ei tietenkään pidä paikkaansa.

Toimiessani vuosia Väli-Suomen syömishäiriöperheet ry:ssä muun muassa syömishäiriöön sairastuneiden vertaistukiryhmän ohjaajana olen saanut kuulla paljon tarinoita siitä, kuinka syömishäiriöön sairastunut ei ole saanut apua sitä tarvitessaan. Tämä hätä ei kosketa vain sairastunutta, vaan usein myös hänen läheisiään. Tilannetta hankaloittaa entisestään se, että syömishäiriöihin liittyy yleensä sairaudentunnottomuus, jolloin sairastunut itse ei edes halua hakeutua hoitoon – kokeehan hän itsensä terveeksi.

Olen myös kuullut tarinan, jonka mukaan masentunut nuori mies käveli viimeisillä voimillaan psykiatrisen sairaalan ovelle, pyysi apua ja kertoi tekevänsä itsemurhan, jos häntä ei vieläkään auteta. Nuori mies käännytettiin ovelta, ja hän päätyi itsemurhaan.

Vaikka hyvinvointivaltioksi kutsutussa yhteiskunnassamme on paljon upeita asioita, joista on pidettävä kiinni, emme saa tuudittautua hyvään sulkemalla silmämme elämän varjopuolilta. Meillä on vielä paljon parannettavaa, jotta heikoimmatkin voisivat kertoa elävänsä hyvinvointivaltiossa. Jotta yhä harvempi joutuisi luopumaan elämästään.

Olen nähnyt psykiatrisen hoidon toimimattomuuden Pirkanmaalla läheltä. Olen hyvin huolissani siitä, että ennaltaehkäisyyn ei varata tarpeeksi resursseja, eikä korjaava hoito ole ollenkaan riittävää. Mielestäni tällainen on sekä inhimillisesti että taloudellisesti kestämätöntä.

Tällä hetkellä meidän on pikaisesti helpotettava laadukkaaseen hoitoon pääsemistä. Laadukas hoito tarkoittaa minulle sitä, että sairastunut kokee saavansa tarvitsemaansa apua ja tukea. Usein se tarkoittaa, että hoitohenkilökunta ottaa sairastuneen vakavasti, kohtelee häntä yksilönä ja pystyy antamaan riittävästi aikaa hänelle. Hoidon onnistumisen ehtona on myös riittävän pitkä hoitoaika. Liian lyhyet hoitojaksot laskevat hoidon tehoa ja johtavat sairastuneen pompotteluun sekä kasvaviin kustannuksiin.

Mielestäni on mielipuolista, että tällä hetkellä hoitoon pääsevät vain he, jotka sitä äänekkäimmin jaksavat vaatia tai joilla on läheinen, joka sitä heidän puolestaan pystyy vaatimaan. Hiljaisimmat, voimattomimmat, väsyneimmät ja yksinäisimmät ihmiset jäävät herkemmin vaille hoitoa.

Kaikki parannukset eivät vaadi kokonaisuudessaan lisää rahaa, sillä esimerkiksi ennaltaehkäisyyn ja varhaiseen puuttumiseen satsaaminen maksaisi itsensä joidenkin vuosien kuluttua takaisin – kunhan malttaa olla kärsivällinen. Kärsivällisyys on asia, jota kestävä päätöksenteko kaipaa nykyistä enemmän. Kaikki muutokset eivät tapahdu tässä ja nyt, vaikka kovasti sitä toivoisimmekin.

Kirjoitus on julkaistu Reilu Pirkanmaa -lehdessä huhtikuussa 2015